HIEMAN LAGOTON HISTORIAA
- Ernesto ja Giovanna Capran kirjasta
- Le quattordici razze canine italiane
.
- Juttu on julkaistu Lagotto no 1/2001
- ja sen on kääntänyt Katriina Mähönen
Italian kennelliitto E.N.C.I hyväksyi lagotto romagnolon 15. lokakuuta 1991 kolmanneksitoista italialaiseksi koiraroduksi.
Lagotto romagnolo on maailman ainoa puhdas koirarotu, joka on erikoistunut tryffelien etsintään. Sen alkuperäinen käyttötarkoitus
oli kuitenkin pitkään toimia vesikoiran tehtävissä.
Rodun nimi tarkoittaa romagnan murteella vesikoiraa, mutta samalla myös laaksojen ihmistä. Se saattaa juontaa juurensa
myös Pontelagoscurosta, josta olivat kotoisin rodun mukanaan tuoneet lautturit, tai Ferraran alueella sijaitsevasta Lagosantosta,
jonne kokoontui paljon metsästäjiä (ja siten koiriakin), koska sen suoalueilla oli runsain määrin nokikanoja.
Tiedetään, että Romagnan alueen alankojen suoalueilla ja Comacchion laaksossa tunnettiin jo 1600-luvulla samalla nimellä
kutsuttu kiharaturkkinen pieni koira, joka oli "vallaraolien" ("laaksolaisten") ja "lagottojen" ("laaksojen ihmisten") erottamaton
seuralainen.
Koira oli niin kotona kuin vesilläkin luotettava vahti ja korvaamaton apu näille työntekijöille. Ne kulkivat tynnyreineen
ja sammioineen liikkuvien metsästäjien apuna laguuneissa, joita ei tuolloin vielä ollut alettu kuivattaa.
Laaksolaisten seuratessa nokikanaparvia tai muita vesilintuja ja ampuessa niitä, tämä taidokas noutaja oli korvaamaton
apu. Lagotto toimi noutavana koirana ja sukelsi väsymättömästi veteen tuodakseen ammutun riistan battana-veneille. Sen tiivis
kiharainen turkki, jossa on paksu pohjavilla, suojasi sitä tuntikausien hyisen kylmään veteen sukeltelun aikana, ja silti
se onnistui muutamalla ravistuksella saamaan turkkinsa jälleen kuivaksi.
Lagotto on tyypillinen vesikoira, kuten ranskalainen, espanjalainen ja portugalilainen vesikoirakin.
Giovanni Morsiani
on sitä mieltä, että juuri lagotto on näistä koirista kaikkein vanhin. Hän on tutkinut lagotton alkuperää ja rodun kehittymistä
perin pohjin, ja häntä voidaan hyvällä syyllä pitää rodun asiantuntijana (ja myöskin sen pelastajana).
Lagotton esi-isiä ei etsitä itse rodusta vaan sen edeltäjästä eli 10 000-6 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua eläneestä
Canis Familiaris Palustris -koirasta.
Tutkijat olettavat, että juuri tuon koiran ja Canis Lupuksen (kesykoira) risteymästä
olisi syntynyt Canis Familiaris Intermedius. Kaikkien vesikoirien ja siten myös lagotton (ja monen muunkin koirarodun) oletetaan
polveutuvan suoraan siitä.
Morsiani esitti 11.9.1992 järjestetyssä lagotto romagnolo -rotua käsittelevässä kansallisessa kokouksessa, Convenzione
Nazionale sul Lagotto Romagnolo, historiallisia ja maantieteellisiä seikkoja, jotka vahvistavat, että lagottoja esiintyi Italian
koillisosan suoalueilla huomattavasti varhemmin, kuin vesikoiria Espanjassa.
Espanjanvesikoiran ja sen jälkeen ranskalaisen barbetin ja portugalinvesikoiran esi-isät tuotiin Pohjois-Afrikan poikki
Eurooppaan maurien valloitussotien aikaan. Sodat käytiin seitsemännellä vuosisadalla ajanlaskumme jälkeen. Oletettavasti viidennelle
vuosisadalle ennen ajanlaskumme alkua sijoittuvissa Etruskien hautakammioista tehdyissä löydöksissä on metsästyksestä ja kalastuksesta
kertovia kuvia, joissa hyvin paljon nykyistä lagottoa muistuttavia pieniä koiria.
Myöhemmin roomalaisella ajalla ja keskiaikana koirat jäivät Comacchion ja Veneton laaksoihin ja levisivät eri puolille
vain tällä alueella. Näin rotu pysyi puhtaana ja koskemattomana, koska sillä ei alueen eristyneisyyden vuoksi oikeastaan edes
ollut mahdollisuutta sekoittua muihin rotuihin.
Jo ikimuistoisista ajoista alkaen lagottoa on käytetty metsästyksen ohessa myös tryffelikoirana. Koiran vahva taipumus
etsintään, loistava hajuaisti sekä kylmää ja kosteutta kestävä turkki olivat oivallinen apu tässä "vaihtoehtotyössä".
Antonio Mori mainitsee vuonna 1840 laatimassaan sanakirjassa Vocabolario Romagnolo-Italiano koiran nimeltä Lagòt, jota
hän kuvaa sanoin "cane frugatore da trifola" (tryffeliä etsivä koira). Monissa 1800-luvulla laadituissa murresanakirjoissa
mainitaan lagotto ja sille annetaan kaksi määritelmää: "cane di riporto" (noutava koira) ja "cane da tartufo" (tryffelikoira).
Ajan myötä lagoton oli kuitenkin luovuttava vesikoiran tehtävästään. Tämä ei suinkaan johtunut siitä, että sen tilalle
olisi löytynyt parempi koira, vaan siitä, että suoalueet kuivattiin vähitellen ja laaksolaiset hylkäsivät vanhan ammattinsa.
Vuosien 1840-1890 välisenä ajanjaksona lagotton tehtävät muuttuivat; sen käyttö metsästykseen lopetettiin kokonaan ja siitä
tuli yksinomaan tryffelikoira.
Muutoksen seurauksena lagotton suosio näillä alueilla ei kuitenkaan heikentynyt: tryffelinkerääjät
ottivat koiran käyttöönsä.
Vuoden 1920 tienoilla tunnettu parturi nimeltä Pippo, (Casola Valseniosta), oli alkanut kasvattaa
lagottoja hyvin luonnollisella ja kokeilevalla menetelmällä. Lopputuloksena oli rakenteeltaan vankempi ja hajuaistiltaan entistä
tarkempi koira.
Nyt on muistettava, että tasangon kasvillisuus oli vähitellen harventunut: oli kaadettu metsää ja viiniköynnösten tukena
ja tiluksien rajamerkkeinä olevia puita oli kaadettu surutta ja tämän seurauksena tryffeleiden määrä oli vähentynyt huomattavasti.
Tämän
seurauksena tryffeleitä oli lähdettävä etsimään kukkuloiden metsistä ja orjantappurapensaista. Etsintään käytettävien koirien
oli siis kestettävä karua maastoa, kosteutta sekä kylmyyttä ja kyettävä liikkumaan piikikkäässä pensaikossa ilman, että niille
aiheutui siitä vaaraa.
Edellä mainitun kasvattajan työhön liittyi monia muita jo legendoiksi muuttuneita henkilöitä, kuten "Bagaretta", kiertelevä
urkuri, joka toimi alueen parhaiden lagottojen välisten avioliittojen "puhemiehenä" ja levitti rotua tryffelinkerääjien avuksi.
Tryffelinkerääjät
halusivat kuitenkin jokainen itselleen "koiran, joka löytää kaikkein eniten" ja alkoivat risteyttää lagottoa muihin rotuihin
(ja jopa sekarotuisiin). Näin he sekoittivat rotuun vierasta verta ja pilasivat vuosisatoja muuttumattomana eläneen rodun.
Onneksi 1970-luvun lopussa ryhmä Romagnan alueen koiraharrastajia, Imolasta kotoisin olevan Quintino Toschin johdolla,
päätti puuttua tilanteeseen ja pelastaa lagotton tuhon tilasta, johon se oli omaa etuaan ajattelevien ihmisten välinpitämättömyyden,
tietämättömyyden ja vastuuttomuuden vuoksi päätynyt.
Tehtävä oli vaikea ja vei paljon aikaa. Siihen tarvittiin äärettömästi energiaa, aikaa ja rahaa, mutta lopussa työ palkittiin.
Aherruksen tuloksesta saamme nauttia me kaikki, tai kuten Italian kennelliiton E.N.C.I:n kansainvälinen tuomari Gilberto
Grandi asian ilmaisee: "ikiaikaisen koirarodun saattaminen viralliseksi roduksi on paras mahdollinen osoitus kansakunnan toiminnasta
koirien hyväksi".